Ulos piparkakkutalosta – Hannu ja Kerttu on kasvutarina
Mistä Hannu ja Kerttu kertoo, entä miksi lapset janoavat pelottavia tarinoita? Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan kyse on kasvusta ja selviytymisestä; Hannu ja Kerttu on tarina siitä, miten lapsi itsenäistyy, rohkaistuu ja oppii luottamaan itseensä. Tällaiset esimerkit ovat lapsen kehitykselle tärkeitä, sillä satujen henkilöihin samaistumalla lapsi voi saada kokemuksen, että voi itsekin selviytyä vaikeuksista.
Piparkakkutalo regression eli taantumisen symbolina
“Hannu ja Kerttu on kasvutarina”, Jari Sinkkonen toteaa. Hänen tulkintansa nojaa psykoanalyytikko Bruno Bettelheimin teokseen Satujen lumous (1976), jossa Bettelheim analysoi muun muassa Hannua ja Kerttua.
Tarina alkaa lapsista, jotka eksyvät metsään ja löytävät piparkakkutalon. Talo on unelmien paikka, jossa saa syödä pelkkiä herkkuja, eikä siellä tarvitse kantaa huolta mistään. Tämä on kuitenkin Sinkkosen mukaan symboli regressiolle, lapsuuteen taantumiselle.
“Regressio tuottaa vain hetkellisen tyydytyksen: lapsi ahmii piparkakkuseiniä, mutta sitä seuraa ällöttävä olo”, Sinkkonen kuvaa. Ennen pitkää Hannun ja Kertun on myös kohdattava noita, josta selviytyäkseen heidän täytyy ottaa ohjat omiin käsiinsä.
Noita kuvastaa viettelystä, jonka takana piilee varoitus: haave karkkimaailmasta ja ikuisesta huolettomuudesta on fantasia, josta on kasvettava pois, vaikka se on tuskallista. Kun lapset voittavat noidan, he ottavat ratkaisevan askeleen kohti itsenäisyyttä.
Latenssivaihe – järjen ja neuvokkuuden aika
Sadun käännekohta on, kun Hannu ja Kerttu ryhtyvät toimeen noidalta pelastautuakseen. He eivät jää avuttomiksi, vaan ovat neuvokkaita ja rohkeita, minkä ansiosta lopulta voittavat noidan. “Ei mitään pöllöjä”, Sinkkonen kehaisee. Hänen mukaansa tässä näkyy psykologinen siirtymä regressiosta latenssivaiheeseen, noin kouluikään. Tämä on kehityksessä se hetki, jolloin lapsi ei voi enää elää haavemaailmassa, vaan hänen täytyy alkaa ottaa vastuuta itsestään.
Sinkkonen huomauttaa, että neuvokkuus ja selviytyminen ovat monien lasten tarinoiden ytimessä Pekka Töpöhännästä Harry Potteriin. Kun päähenkilö toimii rohkeasti ja viisaasti, hän voittaa pahan. Vaikka vaikeat tilanteet ja vastuun ottaminen saattavat pelottaa ja kasvu olla vaikeaa, se on lopulta välttämätöntä.
Hannu ja Kerttu on tästä klassinen esimerkki. Piparkakkutaloon ei voi jäädä ikuisesti, vaan lasten on kohdattava pelkonsa. Lopulta sisarukset vapautuvat (eli itsenäistyvät!) – ja lapsi lukijana tai kuulijana saa tunteen, että hänkin voi pystyä samaan.
Miksi pelko kiehtoo?
Moni lapsi haluaa kuulla tarinoita, joissa on pelottavia kohtauksia – ja vieläpä yhä uudestaan. Miksi? Sinkkosen mukaan vastaus on selvä: lapset tarvitsevat selviämistarinoita. Sadut tarjoavat lapselle mahdollisuuden harjoitella tunteiden ja pelkojen käsittelyä turvallisessa ympäristössä. Kun tarina päättyy hyvin, lapsi saa kokemuksen siitä, että myös hän voi selvitä vaikeista tilanteista. Toisto vahvistaa tätä tunnetta.
Sinkkonen kehottaa vanhempia olemaan kaunistelematta satuja liikaa tai miettimättä, onko niistä lapselle varsinaisesti hyötyä. Hurjuus on osa satujen voimaa, eikä väkivaltaisiakaan käänteitä pidä pelästyä: ne tekevät tarinasta mieleenpainuvan, ja usein lapset pitävät yksinkertaisista ja selkeistä loppuratkaisuista. “Kaikissa versioissa noita taidetaan panna uuniin”, Sinkkonen muistelee. Aikuinen saattaa pitää tätä kauheana ja julmana, mutta lapsi, jonka omatunto ei vielä ole kovin kehittynyt tai hienostunut, on riemuissaan. “Paha saa palkkansa, mitäs oli inhottava! Se ei tarkoita sitä, että lapsi oppisi julmuutta, ei missään tapauksessa”, Sinkkonen puuskahtaa.
Jos lapsi haluaa kuulla sadun yhä uudestaan, se on merkki siitä, että tarina koskettaa ja kiinnostaa. Liikaa ei siis pidä siivota, mutta lukiessa voi seurata, miten lapsi eläytyy – ja toimia tukena tarvittaessa. “Lapsen kasvojen väriä kannattaa seurata”, Sinkkonen nauraa.
Hannu ja Kerttu Suomen kansallisoopperassa 24.10.–28.11.2025
Jari Sinkkonen on mukana keskustelutilaisuuksissa, jotka järjestetään Hannun ja Kertun esitysten yhteydessä lämpiössä seuraavasti: la 8.11. esityksen jälkeen, la 22.11. esityksen väliajalla
Teksti Matilda Gronow
Kuvat Cory Weaver / Lyric Opera of Chicago
