Täydellinen kosto?
Ristiriitaiset naiset ovat innoittaneet taiteilijoita vuosisatoja. Jossain määrin vähemmän tunnettu mutta sitäkin väkevämpi on Elektra, alennettu prinsessa, joka hautoo kostoa isänsä murhaajille. Kreikkalaisen tragedian kultakaudella 400-luvulla eaa. häntä käsittelivät sekä Aiskhylos, Sofokles että Euripides. Uudelleen näyttämöille Elektran nosti itävaltalainen kirjailija Hugo von Hofmannsthal vuonna 1903. Suureen tietoisuuteen Elektra nousi Richard Straussin oopperan myötä.
Kunnollisen virkamiesuran ja taiteen välillä kipuillut Hugo von Hofmannsthal (1874–1929) oli jo teini-ikäisenä ansainnut mainetta runoilla ja pienimuotoisilla symbolistisilla näytelmillä. Niiden intensiivinen tyyli ja hätkähdyttävät kielikuvat löivät wieniläiseen dekadentin leiman.
Vuosina 1901–1903 kirjoitettu Elektra oli alun perin Hofmannsthalille lähinnä kokeilu antiikin tragedian sovittamisesta, kun hän testasi, miten Sofokleen samanniminen näytelmä (n. 420 eaa.) toimisi hänen omalla tyylillään kirjoitettuna. Yllättäen Elektrasta tulikin sensaatio ja modernin teatterin merkkitapaus.
Elektran toteutti berliiniläinen teatteri, jonka johtotähti Gertrud Eysoldt (1870–1955) oli jo aiemmin tehnyt Hofmannsthaliin suuren vaikutuksen. Eysoldt oli uuden teatteritaiteen tähtiä, jonka työskentelystä oli innostunut myös säveltäjä Richard Strauss (1864–1949). Eysoldtin tulkinta Oscar Wilden Salome-näytelmän päähenkilöstä, vain hieman ennen Elektran ensi-iltaa, innoitti Straussia säveltämään ensimmäisen oopperansa. Kun Strauss näki Eysoldtin Hofmannsthalin Elektrassa, hän aisti heti, että tässä olisi aihe uuteen oopperaan.
Unelmien työpari
Jahka Salome-ooppera (1905) skandaaleineen oli taputeltu, Strauss ja Hofmannsthal ryhtyivät neuvottelemaan yhteistyöstä Elektran parissa. Molemmat olivat innoissaan. Strauss, joka oli päättänyt omistautua oopperoille, tunsi löytäneensä unelmien libretistin. Hofmannsthalille yhteistyö jo suurta mainetta nauttivan säveltäjän kanssa oli milteipä lottovoitto, sitä suuremmalla syyllä, että kirjailijaa kiehtoi juuri musiikkiteatteri. Hän pääsi nyt toteuttamaan haavettaan tekstin ja musiikin tasa-arvoisesta liitosta. Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä säveltäjä-libretisti-pareista oli syntynyt.
Hofmannsthalia ja Straussia yhdisti ristiriitainen suhde perinteeseen ja moderniuteen. Persoonina he olivat varsin erilaisia – sensitiivinen runosielu ja räväkkä showmies. Molemmat kuitenkin kokivat erilaisuuden vahvuutena, ja yhteistyöprosessit olivat hyvin vastavuoroisia.
Vaikka Hofmannsthal kuuluu 1900-luvun merkittäviin saksankielisiin kirjailijoihin, hänet muistetaan ensisijaisesti Straussille kirjoittamistaan libretoista. Yhteisiä teoksia ehti syntyä kuusi, ennen kuin Hofmannsthal menehtyi sydänkohtaukseen pian poikansa itsemurhan jälkeen. Alkuvuodesta 1909 Dresdenissä kantaesitetyn Elektran lisäksi antiikista ammentavat myös Ariadne auf Naxos (1912) ja Egyptiläinen Helena (1928). Yhteistöistä menestynein oli Mozartin Figaron häitä salavihkaisesti mukaileva Ruusuritari (1911).
Määritelmiä väistävä sävelkieli ?
Elektra on tyypillisesti asemoitu Straussin tuotannon moderneimmaksi päädyksi, jopa poikkeukseksi, jonka jälkeen hän siirtyi kepeämpään ja nostalgisempaan sävelkieleen. Katkoksen sijaan on kyse pikemminkin jatkumosta. Jylhä, jopa kulmikas Elektra on ehdottomasti modernin kuuloinen tiheydessään ja tummasävyisyydessään, mutta rakentuu silti Straussin aikaisemman myöhäisromanttisen sävelkielen keinovaroille. Suvantokohtien melodinen rehevyys ennakoi Ruusuritaria, ja synkässä aikuisten sadussa Nainen vailla varjoa (1919) Hofmannsthal ja Strauss palasivat Elektran tunnelmiin.
Moderniuden esitaistelijat pilkkasivat Straussia muinaisjäänteeksi, mutta myös konservatiiviselle leirille hänen banaalin rajoilla tanssiva hyperaktiivinen sävelkielensä oli kauhistus. Strauss oli provokaattori, joka taisi myös itseironian. Elektrassa hän on vakavimmillaan, ja ehkä osittain siitä syystä 1900-luvun puolivälin tosikkouteen taipuvat analyytikot soivat sille mielellään klassikon aseman.
Nyrjähtänyttä symmetriaa
Yksinäytöksiset Salome ja Elektra rakentuvat vahvasti Straussin 1800-luvun lopulla säveltämien sinfonisten runoelmien perustalle. Niitä on analysoitu jopa eräänlaisina sinfonioina. Siinä missä Salome pulppuilee aistillisena tajunnanvirtana, Elektran rakenne on ryhdikkäämpi, miltei geometrinen. Oopperan keskikohdassa on Elektran ja hänen äitinsä karmiva keskustelu, jonka ympärille muut kohtaukset on aseteltu lähestulkoon symmetrisesti. Palvelijoiden alkukohtaus toimii prologin tavoin, kun taas lopun hyytävästä voitonjuhlasta tulee avoimeksi jäävä finaali.
Myös tarinan keskiössä olevat veriteot ovat keskenään symmetriassa: nykyhetki on vankila, josta käsin Elektra suree isänsä kuolemaa ja haaveilee sen hyvittävästä murhasta. Siksi hänelle on tärkeää, että kosto tapahtuu samalla kirveellä, joka tappoi kuningas Agamemnonin. Kiihtymyksessään Elektra ja Orestes kuitenkin unohtavat kirveen. Tällainen sotkuisuus tuo tarinaan nykyaikaisen murhajännärin inhimillisyyttä.
Moni asia Hoffmansthalin näytelmässä kutkutti Straussia alkaen rajun runollisista kielikuvista. Oopperan musiikki on täynnä liioittelua ja jyrkkiä kontrasteja. Nytkähtelevyys, jopa epäyhtenäisyys palvelevat hetki hetkeltä kiristyvää jännitettä. Teos saa polttoaineensa äärimmäisestä vihasta ja äärimmäisestä rakkaudesta, sen musiikillisena muotona on verenhimo ja tyydytys. Strauss luo vaikutelman vääjäämättömästi kasvavasta paineesta, jonka on lopussa pakko purkautua ekstaattiseen voitontanssiin. Mutta onko kyseessä voitto?
Teksti Auli Särkiö-Pitkänen
Kuvat Ilkka Saastamoinen
